Kirjoittaja rumaelsa » 01 Touko 2020, 16:34
"Puutarhassa oli ihanaa, mutta nyt oli Helenin uusien sanojen 'oppitunti', ja sen jälkeen hänen piti neuloa tai ommella. Annie huokasi. - - Hän nousi vastahakoisesti ja aikoi jo sanoa Helenille, että heidän oli palattava sisälle, mutta ei sanonutkaan mitään. Ulkona oli ihana aurinkoinen ja tuoksuva kevät, ja Helenin kaltainen terve, toimelias lapsi ja kevät olivat kuin luodut toisiaan varten. - - Eikö ollut perin nurinkurista viedä hänet sisälle, pakottaa hänet istumaan pienen pöytänsä ääreen ja tunnustelemaan esineitä tai jotakin kulhoa, joka ei vähääkään kiinnostanut häntä, vaikka hän olisi innokkaasti halunnut oppia kaiken sen, mihin hän kauniissa kevätsäässä tutustui kosketuksen tai tuoksun välityksellä?
- - Annie hylkäsi kaikki muodollisia 'oppitunteja' koskevat ennakkosuunnitelmansa. Tästä lähtien ei Helenin tarvitsisi määrättynä aikana ruveta opettelemaan sanoja tai suorittamaan jotakin rutiinityötä. Hän saisi tulla ja mennä ja työskennellä ja leikkiä tietämättä suorittavansa mitään merkillistä. Hän saisi yksinkertaisesti oppia eläen."
"Hän oppii koska ei voi olla oppimatta, aivan samoin kuin lintu oppii lentämään."
"Hänellä ei koskaan ollut varsinaista kirjoitustuntia, se oli hänelle pelkkää huvia. Kenties siinä juuri piileekin Helen Kellerin suurenmoisten saavutusten salaisuus - siinä, ettei hän kahden ensimmäisen oppivuotensa aikana ollenkaan huomannut, että häntä 'opetettiin'. Hän sai osakseen opettajansa koko huomion, ja opettajalla oli kylliksi mielikuvitusta, hän oli kyllin älykäs ollakseen välittämättä säännöistä ja totutuista tavoista. Pienelle Helen Kellerille oppiminen ei koskaan ollut urakka tai työ - se oli huvia ja seikkailua.
Kun Helen yhdessä opettajansa kanssa kiipesi puuhun koskettamaan sen kukkia tai lehtiä, kun hän piteli kädessään kukkaa, josta opettaja kertoi, kun hän syötti lemmikkieläimiään kaneja ja kyyhkysiä tai rakensi kivistä patoja Tennesseen joen rannalle tai luki hauskoja kohtia kertomuksista, joita Annie keksi hänelle lukukehykseen, hän tiesi vain että hänen ja hänen opettajansa elämä oli hauskaa - - ."
" - - Annie myönsi, että ainakin toistaiseksi Helenin olisi parasta saada yksityisopetusta. Hänen mielessään pulppuili yhä kysymyksiä. Kun hän suoritti esimerkiksi jotakin laskutehtävää, hänen päähänsä saattoi pälkähtää kysymys, kuinka monta askelmaa porrastasanteelle oli tai kuinka monta sanaa oli hänen kirjassaan. Jollekulle toiselle lapselle olisi [koulussa] vastattu: 'Älä ajattele sitä nyt. Keskity vain siihen, kuinka monta omenaa on kauppiaan säkissä.' Helen Kellerin tapauksessa vastausta ei voinut lykätä tuonnemmaksi. Kysymykset, joihin hän ei saanut vastausta, kiusasivat häntä. Hänen järjenjuoksunsa oli nopeaa ja tarkkaa, ei ailahtelevaa eikä oikuvasta, vaan etsivää, hapuilevaa - - ."
(Helen Waite: "Urheat ystävykset")