kotona.munfoorumi.com

Meillä on ongelma. En tiedä, mihin tämä liittyy: lapsen luonteeseen, erityispiirteisiin, alkaneeseen murrosikään, huonoon itsetuntoon (-> peilaustarve?), mahdolliseen peleihin koukkuun jäämiseen vai mihin, mutta hänen on lähes mahdotonta ruveta tekemään asioita, jotka eivät kiinnosta. Käytännössä koko tämä lukuvuosi eli viime syksystä lähtien on mennyt hukkaan koulunkäynnin osalta. Ehkä hän on oppinut jotakin muuta, mutta koulujutut ovat retuperällä mielestäni, enkä saa asiaa korjattua. Syksy meni siinä, että hänen krooninen tautinsa paheni ja vei kaiken huomion ja yöunet, mutta nyt, kun noin joulusta lähtien tilanne on ollut sen osalta parempi, ei mikään muutu kuitenkaan. Hän venyttää ja vanuttaa asioihin ryhtymistä eikä käytännössä saa kovin paljoa tehtyä.

Hän on kymmenvuotias, joten arvelen, että hän saattaisi jo ymmärtää sen, että hänen on itsensä otettava vastuuta asioista, siis koulunkäynnistä ja ihonsa hoitamisesta. Olemme jutelleet asiasta paljon. Tiedän, että hänellä on vaikeuksia siinä, miten joihinkin asioihin ryhdytään tai miten vaiheesta toiseen edetään, siirtymissä on vaikeutta myös ollut aina. Yleensä hän on kuitenkin ollut innostunut asioista ja tehnyt monenlaista ja monipuolisesti ihan oma-aloitteisesti. Nyt ei tee, vaikka miten ohjeistaisi tai opastaisi.

Onko teillä ajatuksia tästä? Minulla on nytkin vähän hankala istua koneella, joten kuvailuni tilanteesta on vajavainen ja sekava.

Olisiko mahdollista ottaa ongelma käsiteltäväksi yhdessä lapsen kanssa, yhteistoiminnallisen ongelmanratkaisun tapaan? Osittain saattaa olla kyse asioista, joihin ei pikaratkaisua ole, mutta mahdollisesti lapsella itsellään on ajatuksia siitä, minkä takia koulujutut eivät nyt suju ja mitkä konkreettiset jutut voisivat auttaa sujumista.

Tilanne tuntuu varmaan oudolta, kun lapsi on aiemmin ollut aktiivinen ja omatoiminen, mutta ehkä hän tällä hetkellä tarvitsee auttamista lähes kädestä pitäen? Vastuun ottaminen omasta opiskelusta saattaa juuri nyt olla hänelle ylivoimaista. Tehtävien on hyvä olla selkeästi määriteltyjä, ja lapsen vieressä voi täytyä istua koko läksyjen tekemisen ajan, jotta hän pääsee alkuun ja saa tehtyä tehtävän loppuun, eikä se ole liiallista auttamista, jos lapsi sitä tuntuu tarvitsevan!

Meidän kuopus ei ole koskaan pitänyt mistään, mikä liittyy kouluun; kiintoisinkin asia muuttuu vastenmieliseksi, kun tietää, että se TÄYTYY tehdä... Vastenmieliseen asiaan keskittyminen puolestaan on melkein mahdotonta, jolloin tehtävien tekeminen "venyy ja vanuu" ja käy yhä väsyttävämmäksi. Joskus on hyviä päiviä, jolloin läksyt menevät ihmeen sujuvasti (esimerkiksi tänään), mutta usein työskentely kuopuksen kanssa tuntuu kivireen vetämiseltä; viime viikkoina on taas ollut erityisen raskasta.

Jos jatkuvista haasteista on ollut jotain hyötyä, niin ainakin se, että aina on täytynyt kokeilla uusia ja erilaisia tapoja tehdä asioita. Tyytymättömyys tilanteeseen on pannut minut etsimään ideoita muiden kokemuksista (juuri äsken tuli postista jännittävä kirjapaketti, ihan polttelee!), mutta vasta hiljattain tajusin, että kannattaa kääntyä myös lapsen itsensä puoleen! Onneksi kuopus on nyt niin iso - 9-vuotias - että voin ottaa hänet mukaan suunnittelemaan, miten opetussuunnitelmaa toteutettaisiin mahdollisimman siedettävällä tavalla. Kun olemme yhdistäneet molempien ideat, olemmekin keksineet kokeilemisen arvoisia juttuja.

Juuri viime viikolla laadimme lapsen pääasiallisen työskentelypaikan viereen listan (se on siinä suunnassa, mihin hänen katseensa yleensä harhautuu keskittymisen herpaantuessa ) ehdotuksista, mitä voi tehdä keskittymisen alkaessa huonontua tai hermojen kiristyessä: voi esimerkiksi juoda lasillisen vettä, voimistella hiukan tai pyytää pään hipsutusta (sellaisella hipsutinlaitteella, tiedättehän?). Ja eilen pohdimme muun muassa, miten päivittäistä ISTUMISTA läksyjen ääressä voisi vähentää uudenlaisilla toimintatavoilla - paljo istuminenhan on muutenkin epäterveellistä, ja kuopus on luonnostaan liikkuvainen.

Omalla muistilistallani on kokeilemattomia ideoita, kuten rentoutushetken lisääminen lapsen päiviin (rentoutus-cd:n tai musiikin avulla), tietokoneen käytön lisääminen opiskelussa ja etenkin omasta jaksamisestani huolehtiminen, jotta selviydyn haasteellisen lapsen opettamisesta! "Kotiopettajan" työ on tavalliseen opettajan työhön verrattuna haastavaa jo sinänsä, vaikka opetettavana olisi vain yksikin lapsi. Palkkaopettajan ei tarvitse murehtia, miten hänen opettamansa lapset tulevaisuudessa menestyvät - vanhempana se asia on sydämellä koko ajan. Jos koululainen ei ehdi saada tehtäviään valmiiksi koulussa, opettaja voi antaa loput tehtäviksi kotona vanhempien valvonnassa; vanhempi ei voi siirtää lasta kenenkään muun vastuulle! Koulussa opettajan ei tarvitse odottaa eikä hän yleensä voi jäädäkään odottamaan, kunnes hitainkin oppilas on oppinut jonkin asian; kotiopetuksessa taas ei kerta kaikkiaan voi jatkaa uuteen asiaan, jos edellinen on vielä epäselvä.

Joskus voi opettajan omakin motivaatio olla hukassa. Tajusin tänään, miksi opettaminen vastaanottokeskuksessa on niin ihanaa - kerrankin minulla on kiinnostuneet oppilaat! On oikeastaan aika masentavaa, että minulla, joka RAKASTAN opettamista (erityisesti luennoimista ja esiintymistä luokan edessä ), on kotona oppilaina kaksi erityislasta, joita mikään kouluaine ei innosta vähääkään... Olen ikään kuin tottunut tähän kivireen vetämiseen, ja joskus toki on melkeinpä hyviä koulupäiviä. Mutta tuntuu ihmeelliseltä, kun opettamisesta saa pitkästä aikaa todella nautintoa!

Nyt on vuosi kulunut siitä, kun kirjoitin. Olen käynyt säännöllisesti lukemassa rumaelsan vinkit, ja kyllä ne helpottavat. Olemme kokeilleet monenlaisia tapoja, mutta on tämä tietenkin edelleen aika vaikeaa välillä. Itsensä hoitamisen suhteen lapsi on ottanut vuoden kuluessa paljon enemmän vastuuta, mikä on tosi hyvä juttu, ja muutenkin hän on ollut aktiivisempi (perussairaus on nyt hyvänä ja hyvässä hoidossa). Huomaan, että jos olen ollut päiväsaikaan joitakin tunteja muualla ja lapsen isä on työskennellyt kotona ja lapselle on ollut päivän tehtävät listattuna pieneen kirjeeseen, hän on saanut toisinaan oikeinkin hyvin hommat tehtyä. Asioiden aloittaminen on hänelle kuitenkin hidasta, ja joskus päivä on mennyt pitkälle ilman, että hän on oikein päässyt puusta pitkään. Minun kanssani hän tuntuu olevan vielä hitaampi aloittaja. En tiedä, onko tässä vähän kyse siitä, että kun hän on ollut kanssani pienestä asti kiireettömiä aamuja kotosalla, on se tavallisestikin verkkainen asioiden aloittaminen entistä verkkaisempaa.

Nyt olemme yhden viikon verran kokeilleet Ylen Koulukorjaamo-uutisessa ollutta opettaja Markus Humalojan kertomaa tapaa, että maanantaina katsotaan viikon työt ja lapsi itse määrittelee työtahdin. Tämä ensimmäinen viikko meni paremmin kuin olin ajatellut, vaikka ei ihan niin hyvin kuin olisi voinut mennä. Oli eri tyyppisiä asioita, ja lapsi pienten kehottelujen jälkeen teki harkiten ja suunnitellen erilaisia lukuhommia, ruotsin tehtäviä ja matikkaa. Viimeiseksi ja sitten myös kesken jätti lapsi sellaisen kokonaisuuden, kun olin tehnyt papereille kysymyksiä käsitellystä biologian aiheesta. Jos ymmärsin oikein, kysymyksiä oli hänestä aika paljon, jolloin aloittaminen tuntui raskaalta. Samoin hänen on hyvin vaikeata saada asioita paperille, koska hän jää pohtimaan, miten asia pitäisi kirjoittaa niin, että se on "oikein". Tämä paperille kirjaaminen on hänelle aivan poskettoman hankalaa, ja olemme tästä paljon puhuneet. Hän määrittelee sen "oikein"-jutun jotenkin siihen tapaan, että hänen pitäisi tuottaa virallisesti (tieteellisesti?) ja hienosti muotoiltua tekstiä. (Eikä mitään lässyn-lässyn höpölöpöä, jotenkin näin hän välillä tuiskahtaa. Että ei mitään pienten lasten kirjoitusta.) Hän vannotti, että jos hän näihin tehtäviin jotakin kirjoittaa, niin niitä ei sitten saa näyttää kevään tapaamissa lähikoulun opettajalle.

Kerroin nyt sitten uudestaan eilen hänelle, että tein kysymykset paperille siksi, että hän saisi harjoitella sitä, että riittää, että pistää sinne paperille jotakin aiheesta, ihan vaikka listan tai miellekartan mieleen tulevista asioista tai kokonaisia lauseita silloin, kun niitä tulee, mutta ei tarvitse olla mitään "hienoja". Olin myös jättänyt tilaa selittäville piirroksille ja maininnut piirtämisen (ja listat ja miellekartat) niissä kysymyksissäkin. Kerroin myös, että kysymykset ovat siksikin, että näen vastauksista sen, mitkä asiat ovat jo täysin selviä tai mitä voitaisiin vielä tutkia, ja että ei ollut tarkoitus, että ne tehdään yhtä soittoa kaikki. (Tästä kyllä sanoin jo viikon alussa ja pitkin viikkoa, että kannattaa tehdä isompia juttuja vähän kerrallaan.)

Istuin hänen kanssaan eilen sitten kysymysten ääressä, koska hän ne vihdoin otti eteensä käsiteltäviksi, ja kävimme niitä suullisesti läpi. Avoimet kysymykset tuntuvat olevan hänelle vaikeita, mutta parin tarkentavan kysymyksen myötä tulee asiaa paljon. Hän saattoi kysyä, mitä hän nyt sitten kirjoittaa, ja vastasin, että kirjoita se, mitä äsken juuri sanoit. Hän päätti eilen tehdä muutaman tehtävän ja jätti loput myöhemmäksi, ja se on minusta hienoa. On hyvä, jos hän oppii vähitellen, että isot työt kannattaa tehdä pienemmissä pätkissä.