"Kotiopetus ei edistä kasvua ja kehitystä"?

[rumaelsa]

Olin jokin aika sitten yhteydessä Suomen kotiopettajat -yhdistykseen, kun olen viime vuosina kuullut niin monia tapauksia, että vanhempia on rajusti painostettu joko panemaan kotiopetuksessa oleva lapsi kouluun tai olemaan siirtämättä koulussa olevaa lasta kotiopetukseen. Pyysin, että he toisivat asiaa esille. Sain kuulla, että heilläkin on kokemusta vastaavasta; esim. eräs perhe pani lapsen kouluun tilapäisesti, kunnes he saivat oikeudesta päätöksen, että viranomaisen toiminta oli ollut virheellistä (valitettavasti lakipykälät ovat harvoin niin selkeitä!). Olimme yhtä mieltä siitä, että huoltajuuden tai lähivanhemmuuden menettämisen riskiä ei kukaan uskalla ottaa, joten perheillä ei oikein ole muuta mahdollisuutta kuin taipua.

[annimonni]

huoltajuuden tai lähivanhemmuuden menettämisen riskiä ei kukaan uskalla ottaa, joten perheillä ei oikein ole muuta mahdollisuutta kuin taipua.

Kyllähän tässä kieltämättä saa välillä pienesti varpaillaan olla

[Tiina H]

Onko teille annettu ymmärtää, että huoltajuus tai lähivanhemmuus voi mennä? (Minä olen jotenkin niin sokea, etten välttämättä osaa ymmärtää vihjeitä. Ja aika kamalaa, jos ei pysty sitten puhumaan avoimesti tilanteestaan niille, joiden pitäisi voida auttaa, jos saa pelätä, että he käyttävät tietoaan perhettä vastaan.)

[annimonni]

Ei meillä ainakaan, mutta muuten saa aina välillä miettiä miten joitain asioita hoitaa.

[rumaelsa]

Meitäkään ei ole onneksi koskaan uhkailtu, vaikkakin yksi opettajan tekemä lastensuojeluilmoitus takavuosina liittyi nimenomaan kotiopetukseen. Mutta olen jutellut erään suurperheen äidin kanssa, joka yritti saada kodinhoitoapua; sen sijaan, että perhe olisi saanut käytännön apua arkeen, lastensuojeluviranomaiset leimasivat äidin uupuneeksi ja vaativat panemaan lapset kotiopetuksesta kouluun; tapauksessa oli todella syytä pelätä lastensuojelutoimia. Ja tuttavaperheen huoltajuusoikeudenkäynnissä vastapuoli vetosi muun muassa yhden lapsen kotiopetukseen todistellakseen, että äidin kasvatustapa oli lasten kehitykselle haitallinen ja äiti siten sopimaton lähivanhemmaksi.

[Tiina H]

Olen jutellut lapsen kanssa mahdollisuudesta "kurkistaa kouluun", että näkisi, millaista siellä on, eikä olisi kavereidensa kertomusten ja omien ennakkokäsitystensä varassa. Hän kieltäytyy ehdottomasti, paitsi että ehkä viikon voisi käydä katsomassa, mutta ei oikeasti halua. Hän pohti myös, miten siellä voisi olla, jos ruokailuun on aikaa vartti, josta osa käytetään jonotukseen (ja ruoka-aika on silloin kun kello soi eikä nälkä välttämättä satu samaan aikaan), ja ruokakin kuulemma pahaa. Lisäksi mietitytti se, jos luokassa on parikymmentä lasta ja hälinää. Hän käy kerhossa, jossa on kymmenkunta lasta, ja se on hänen mielestään sopiva määrä, enemmän olisi liikaa.

Tässä on meidän tapauksessamme kaksi puolta: oppiminen ja sitten nämä lapsen omat ennakkoluulot, sosiaaliset jutut ym. Oppimisessa ei kotiopetuksessa ole ollut ongelmia (tutkivan opettajankaan mielestä, kun äskettäin tapaamisessa kävimme), mutta lapsi on jumiutunut joihinkin käsityksiin ja toimintamalleihin, eikä hänellä ole (psykiatrin tai vaikkapa yhden sukulaisen, yhden perhetutun tai yhden ystäväni mielestä - kaikki tavalla tai toisella koulu- tai opetusjärjestelmän kanssa tekemisissä) tarpeeksi mahdollisuuksia peilata itseään, käsityksiään ja toimintaansa muihin lapsiin.

Itse koen tilanteen kovin hankalana. En tiedä kohta, mitä ajatella: pelkään, että teemme sitten niin tai näin tulen tehneeksi ratkaisuja, joista on lapselle haittaa. Tiedän, että lapsella on pulmia esimerkiksi hälyn sietämisen, siirtymätilanteiden ja jumiutumisten kanssa ja sen kanssa, että hän ottaa asiat hyvin henkilökohtaisesti. Samoin tunnetaidoissa on tekemistä.

Lisäyksenä, että toisaalta sitten esimerkiksi kerhon ohjaajalta kun kysyin, miten on mennyt, hän kertoi lapsen toimivan tosi hienosti ryhmässä ja työskentelevän suunnitelmallisesti ja rauhallisesti. Hän on iloinen ja valoisa ja ottaa kontaktia muihin avoimesti ja rohkeasti. Arvelen, että lapsi viihtyy siinä ryhmässä, koska siellä tehdään asiaa, josta hän on kiinnostunut, ja hän saa käyttää siellä luovuuttaan, ja ohjaaja on tosi hyvä tyyppinä ja ohjaajana. Ryhmässä ei ole riehumista tai kiusaamista ja se on sopivan pieni.

[rumaelsa]

pelkään, että teemme sitten niin tai näin tulen tehneeksi ratkaisuja, joista on lapselle haittaa.

Kyllähän sitä pelkää, eikä mitään takeita ole! Oikeastaan kuitenkin luulen, että harkituilla valinnoilla ei voi lapsen elämää kovin pahasti pilata - ehkä jälkeenpäin voi nähdä huonoja puolia valinnoissaan, mutta niitä olisi varmasti ollut myös toisessa vaihtoehdossa. Aina ei edes voi valita sitä, mikä tuntuisi ihanteelliselta, ja täytyy yrittää olla sitäkään liikaa harmittelematta... Esim. lukiessani unschooling-sivustoja tunnen aina, että se olisi oikein tapa oppia, mutta kun Suomen järjestelmä on, mitä on... Toiseksi parhaana ratkaisuna olen meillä pitänyt sitä, että tyydytetään koulun vaatimukset tehokkaalla, enimmäkseen aikuisjohtoisella aamupäiväopiskelulla ja järjestetään siten lapsille mahdollisimman monta tuntia aikaa omaan käyttöön.

Vanhempien tyttärien lapsuusvuodet osoittivat myös, ettei koulukaan välttämättä pysty lapsen elämää pilaamaan . Kotihoidossa olleina he mm. osasivat asettaa koulun laitostavia käytäntöjä kyseenalaisiksi, ja heidän luova ja tutkiva henkensä pulppuili vapaa-aikana niin, että joka puolella taloa oli "tieteellisiä kokeita", askarteluprojekteja, isoja leikkejä jne. Tosin koulukiusaaminen jätti varjon kummankin elämään; toinen joutui kiusatuksi ja toinen vuosia seuraamaan luokkatoverin kiusaamista uskaltamatta puuttua...

[Tiina H]

Niin. Meillähän nyt sitten, kun lapsi on siinä voinnissa kuin on, käy niin, että hän siirtyy lähes varmasti kouluun. Kotikoulu on seikka, johon on ihan jatkuvasti puututtu, kun kanssamme on juteltu. (En vielä tiedä, mitä asiasta on kirjattu, tai muutenkaan. Huomasimme itse asiassa juuri, ettemme ole saaneet edes niitä papereita, jotka ovat siltä ajalta parin vuoden takaa, kun lapsen kanssa kävimme juttelemassa psyk.polilla sen vuoksi, että hän pääsisi nepsy-tutkimuksiin, emmekä mitään muitakaan papereita hänestä paitsi synnytyskertomuksen. Emme ole huomanneet pyytää.) Nyt, kun hänen vointinsa vähitellen paranee, hän siirtyy kai sairaalakouluun, ja sitten jossain vaiheessa varmaankin on jokin tapaaminen, jossa on paikalla myös lähikoulun yhteysopettajamme. Hän tietää tämän nykyisen tilanteen ja pyysi päästä mukaan siinä vaiheessa, kun asia on ajankohtainen, voidakseen olla mukana miettimässä lapsemme peruskoulun loppuun suorittamista.

Itse olen kaikesta niin hämmentynyt ja surullinen, etten osaa vielä edes oikein ajatella tätäkään. Pelottaa, että jos koulu ei pysty tukemaan häntä senkään vertaa kuin me, hänelle käy todella huonosti.

[rumaelsa]

Kun lapsella on pahoja psyykkisiä tai neuropsykologisia oireita, koulunkäynti ei välttämättä ole lainkaan täysipäiväistä ja -viikkoista, vaan sitä räätälöidään lapsen jaksamisen ja selviytymisen mukaan. Esimerkiksi tuttavaperheessä teinipojalla on molempia oireiluja niin paljon, että hän on jo kolmisen vuotta käynyt vain jokusen tunnin viikossa koulua, vaikka on virallisesti koulun kirjoilla. Hän ei pysty myöskään osallistumaan koulukuljetukseen, vaan kunta maksaa perheelle korvausta siitä, että nämä itse hoitavat kuljetuksen.

Koulunkäynti ei siis teillä varmasti missään tapauksessa ala yhtäkkiä täysillä, vaan hyvin asteittain, lapsen vointia ja mahdollisia ongelmakohtia tarkoin seuraten. Ilman muuta koulun on pystyttävä tarjoamaan paljon tukea, mutta koulu ei selviä tehtävästään ilman teitä. Koulussa ei luullakseni välttämättä ymmärretäkään, miten paljon esimerkiksi erityislapsen koulussa pärjääminen vaatii vanhempien työtä. Keväällä psykologin kehuessa kouluneuvottelussa, miten hieno asia on, että panen kuopuksen kouluun, ajattelin, että EI - hieno asia on kaikki se työ, minkä olen tämän kanssa kotona tehnyt! Samaten se, että syksy koulussa on sujunut näinkin hyvin, on vaatinut minulta paljon paitsi läksyissä auttamista myös kannustamista, lohduttamista ja monenlaista tunnetyöskentelyä pojan kanssa.

Joka tapauksessa koulun aloittaminen on elämänmuutos, joka vaatii työstämistä, ja jos se ei tapahdu omasta tahdostanne, sitäkin suuremmalla syyllä.

[Tiina H]

Nyt minulla on paha mieli. Suorasanainen, järkevä sukulaiseni, joka tekee työtä aikuisten opetuksen parissa, on sanonut alusta saakka minulle nyt sitä, että silloin, kun lapsi on tarhassa ja koulussa, häntä seuraavat ulkopuoliset ja ammattilaiset. He osaavat puuttua, jos huomaavat lapsen kehityksessä jotakin, mihin pitävät tarpeellisena puuttua, mitä pitäisi tutkia ja mihin voisi ehkä tarvita ja saada apua kuten terapiaa, mutta vähintäänkin he osaavat tukea vanhempia. Ts. jos meidän lapsemme olisi ollut tarhassa ja koulussa, hänen ongelmansa (mahdollinen As-piirteisyys esimerkiksi) olisi huomattu aiemmin, ja koska koulun velvollisuus on puuttua, siihen olisi puututtu sen sijaan, että meille ovat joskus vain jotkut sanoneet, että no, teillä on kyllä vähän omanlaisensa lapsi. Ammattilaiset olisivat osanneet sanoa, mikä kuuluu ikäkauteen tai on persoonakysymys, mikä taas mahdollinen neuropsykiatrinen tai muu asia, johon kannattaisi hakea apua.

On, on paha mieli. Ja ihana tätini soitti minulle pari päivää sitten, ei edes kysyäkseen, mitä kuuluu, vaan ihan asioikseen sitä, että halusi muistuttaa, että en missään tilanteessa saa syyttää itseäni. Hän toisti tämän painokkaasti. Yritän nyt sitten muistaa sen hänen äänensä, siitä kuuluvan syvän välittämisen ja tärkeän viestin.