Roinanraivaus

[Vanilja]

Nykyisin on muodikasta raivata kotiaan ronskilla otteella tyyliin yksi laatikko säästettävillä, toinen kierrätykseen meneville ja kolmas roskille. Jos yhtään epäröi, ei tavara ole säästettävä. Kukaan ei haikaile kierrätykseen laittamansa tavaran perään, vaikka siitä luopuminen olisi aluksi ollut vaikeaa. Monesti aivan järkeviä neuvoja, mutta itseäni on alkanut jo hieman ärsyttää, kun roinanraivaus ja minimalismi, mahdollisimman vähillä tavaroilla pärjääminen, ovat muuttuneet jo melkeinpä aatteeksi, ei vain käytännölliseksi kodin siivoamiseksi. Netissä olen lukenut keskusteluja, joissa kirjoittajat innostavat toisiaan luopumaan vaikkapa tänään kolmestakymmenestä tavarasta ja kantamaan tavaroita riehakkaasti roskikseen. Kauhistellaan, kun kaapissa on vaikka parikymmentä aluslakanaa, eihän niitä tarvitse kuin yksi tai kaksi henkeä kohden, kierrätykseen vaan! Itselläni nousee heti mieleen kysymys, että mitä sitten, kun lakana on hiutunut rikki, ostetaanko sitten uusi kaupasta? Astioita ei kuulemma tarvitse kuin välttämättömimmän, koska aina voi lainata muilta tai ostaa uusia, jos yllättäen tarvitsee. Ymmärrän kyllä, että monilla on iso liuta todella turhia tavaroita, joista kannattaakin hankkiutua eroon, mutta en ymmärrä, että raivauksesta on tullut intomielistä kilpajuoksua, joka sitten aikanaan ehkä korvautuu jollain toisella aatteella, toivottavasti ympäristöystävällisemmällä.

Viimeksi nämä kriittiset ajatukset nousivat pintaan, kun luin Tuula Karjalaisen kirjoittamaa elämäkertaa Tove Janssonista. Toven nuoren aikuisen vuosilta oli paljon tietoa mm. ihmissuhteista, jota en ollut aiemmin mistään kuullut. Selvisi, että tiedot olivat Toven Yhdysvalloissa asuvalle ystävälleen Eva Konikoffille lähettämistä kirjeistä. Näin sieluni silmin, kuinka ammoin toiminut ammattimainen roinanraivaaja olisi riehaantunut nähdessään kymmeniä vuosia vanhoja pölyisiä kirjeitä ja suostunut säilyttämään ehkä vain yhden muistoksi! Sinne olisivat hävinneet nekin kirjeet, joista on nyt ollut iloa monille ihmisille.

No, pohjimmaltaan roinanraivaus on varmasti terve ilmiö, mutta joskus toivoisin, että tässäkin asiassa käytettäisiin hieman rauhallista harkintaa... Ja kyllä, olen katunut joistakin tavaroista luopumista, vaikka niin ei pitäisi siis ikinä tapahtua...

[Tiina H]

^ Samoin olen katunut. Ja ne tavarat, joiden häipymistä kadun, olen antanut pois nimenomaan silloin, kun olen ollut suivaantunut itseeni ja miettinyt, ettei voi olla näin kaoottista, ja sitten vähän ulkopuolisen innoituksen myötä olen hankkiutunut jostakin eroon. :/ Ne ovat vielä olleet pieniä esineitä, joille olisi ollut kovastikin käyttöä. Ihan ajattelematon olen ollut.

[Tiina H]

Nyt on hetki aikaa istahtaa koneella. Niin, olen miettinyt tuota samaa, että en pidä kyllä mitenkään järkevänä sitä, että pannaan kaikki ylimääräinen kuluva käyttötavara pois ja sitten marssitaan kauppaan ostamaan uutta, kun entinen hajoaa, sillä hajoaa se kuitenkin ajan myötä. Samoin on järjetöntä tuhota historia roskikseen. Muutenkin mietityttää, miten historiantutkijat saavat tästä ajasta irti mitään, kun viestintä on jo niin paljon sähköisessä muodossa. On vähän harmi, että niin moni hyvä ajatus saa hieman liian kiihkoilevan muodon, menee ihan överiksi. Ihan kuin arkijärki katoaisi.

Aito roju ja ryönä on asia erikseen. Meillä sitä sorttia ovat esimerkiksi jossain vaiheessa vuotta liiat säilytetyt elintarvikepurkit, vaikken sellaista määrää tarvitse taimia varten.

[Maria]

Huoh. Taas muutetaan ja tavara vain lisääntyy kun perhe kasvaa.

[Tiina H]

Lisääntyykö se osittain sitä kautta, että muut, vaikka sukulaiset, ystävät ja tuttavat, haluavat antaa pienelle kaikenlaista? Siskollani on vastauksena jämäkkä ja ystävällinen ei kiitos aina, kun hänelle tarjotaan jotakin tavaraa. (Ruoka ja muu vastaava on asia erikseen.)

[Maria]

Tavara lisääntyy osittain siksi, että lasten vaatteet ovat muutto muutolta isompia ja rouva hamstraa käsityö- ja kotikoulutavaraa. Isovanhemmat antavat hyvin vähän, esimerkiksi uusin vauva ei aina saa edes joululahjaa. Osittain tavara lisääntyy siksi, että isommat lapset tarvitsevat urheiluvälineitä ja vaatteita ja kenkiä, yleensä vanhimmalle hankitaan 'uutta' ja ne on rahanpuutteen vuoksi aina säästettävä seuraavalle ja seuraavalle.

[Vanilja]

Niin, ehkä sellaisesta minimalismista tulee minulle jotenkin "elitistinen" kuva helposti juuri siksi, että eihän silloin säilytetä esim. vanhoja lastenvaatteita, suksia sun muuta pienemmälle sisarukselle, vaan jokaiselle ostetaan uutta. Meillä olen säilyttänyt miehen lasten vaatteita yhteisille lapsillemme (miehen nuorimman ja meidän yhteisen vanhimman lapsen ikäero on kuusi vuotta) ja sitten edelleen esikoiselta neljä vuotta nuoremmalle kuopukselle. Vintillä ja komeroissa on isoja, mustia möhkälemäisiä jätesäkkejä, joiden kyljessä on maalarinteipille kirjoitettu vaatteiden senttikokoja, jokaisen roinanraivaajan painajaisuni... Tosin jos sattuu olemaan vaikka vintillä paljon tilaa ja saa järkevästi säkitettyä vaatteet, niin eiväthän ne asuintiloissa häiritse silmää. Mutta minusta on ihan turha laskea kuinka monta tavaraa kenelläkin on, mikä minusta tuntuu tuon muoti-ilmiön ääripäältä.

[Tiina H]

Olen huomannut, että meillä on paljon sellaista tavaraa, jota en oikein raski pistää pois mutta jota emme tarvitse. Jotenkin sitä ei osaa viedä kiertikseen, kun ajattelen, josko joku tuttu tarttisi. Nyt esimerkiksi on niitä VHS-nauhoja ja yksi vanha, toimiva ja ihan hyvä vahvistin. Sitten välillä lojuu pitkiä aikoja kaikenlaista sellaista, joka olisi vietävä kaatopaikan kierrätykseen (SER, vaaralliset jätteet ym.). Kun ei vain tule lähdettyä sinne.

[Tiina H]

Olen saanut nyt pantua pois semmoisia juttuja, jotka ovat lojuneet ja roikkuneet parikymmentäkin vuotta. Olen säästänyt joitakin esineitä tunnesyistä, joitakin siksi, että niitä ehkä vielä tarvitsee tai voisi käyttää, jos vaikka tekisi jotakin. Päätin, etten ihan kaikkea enää jemmaa, ja panin esimerkiksi muutaman julisterullan pois avaamatta niitä enää. Nyt minua mietityttää 80-luvun lopulta tai aivan 90-luvun alusta oleva talvitakki. Se on siisti, polvimittainen, tummanruskea takki, Euroopassa valmistettu, kun osa kotimaisista merkeistä silloin siirsi tuotantoaan jo kauemmas. Päällynen on tukevaa puuvillakangasta, kaulus vakosamettia, edessä duffelinapit. Mutta en ole käyttänyt sitä ollenkaan varmaan yli kahteenkymmeneen vuoteen. Hartiat ovat vähän väljät, sen ajan mukaisesti, vaikka takki on kooltaan oikea. En ole saanut pantua takkia eteenpäin, kun mietin, että se on lämmin ja hyvä takki ja voisin sitä ehkä joskus vielä käyttää, kun nyt käytössä olevat takit hajoavat. Hankalaa, kun ei oikein osaa päättää.

[Vanilja]

Minä olen noissa "säästääkö vai ei"-pohdinnoissa alkanut miettiä niin, että onko tavara sellainen käyttötavara, jollainen menee joskus rikki ja tilalle on pakko ostaa uusi. Eli tällaisen ylimääräisen tavaran yleensä säästän. Jos taas on tavara, joka ei ole välttämätön, laitan eteenpäin. Eli vaatteissa säästäisin kyllä sen talvitakin. Mutta sen sijaan minulla on ollut joitakin ohuita huiveja, jotka eivät lämmitä, joita en osaa oikein sitoa, kun ovat sellaisia pieniä, ja joita ei vaan ole tullut sitten käytettyä - ne olen laittanut kirpparille/keräykseen. Joskus on käynyt niin, että käyttökelpoinen vaate on parikymmentä vuotta sitten tuntunut jotenkin mahdottomalta, mutta se on jäänyt lojumaan ja viime vuosina se onkin päässyt taas käyttöön. Yksi hyvä esimerkki on 80-luvun lopulla Vaatehuoneelta ostamani pitkä, leveä kesähame, jollainen oli - voi kauhistus - koulumme biologian opettajalle! Eihän sellaista voinut teini käyttää . Mutta nykyisin se on kelpo hame .