Hävitin välillä leivänjuuren juuri siksi, että minun tuli ahmituksi suuria määriä itse leivottua ruisleipää... Olen vakuuttunut, että jostain syystä ruis - vielä enemmän kuin usein parjattu vehnä - uppoaa opioidireseptoreihini kuin pohjattomaan kaivoon! Hapanleipä on minulle huumetta: en vain pysty lopettamaan sen syömistä pieneen määrään, vaan on saatava lisää ja lisää. Kun olen puhunut tästä jollekulle, olen saanut vastaukseksi epäilyä ja ehdotuksen, että ehkä yhdistän hapanleivän maun lapsuuteen ja kyseessä on psyykkinen eikä fyysinen riippuvuus. Jotkut vaihtoehtolääkintään perehtyneet väittävät, että usein ihminen himoitsee nimenomaan ruoka-aineita, joille hän on yliherkkä... Jonkinlaista yliherkkyyttä rukiille saattaa olla perimässä: nuorin tytär saa AINA hikan, jos hän maistaa palankin ruisleipää, ihan millaista vain.
Syyskuussa, luettuani Olli Postin kirjan, innostuin tekemään uuden juuren - en ostanut halvimpia mahdollisia ruisjauhoja, vaan ihanan aromikkaita riihiruisjauhoja, ja leivän päälle levitin alennuksesta ostamaani kirnuvoita... Tein vain pienen taikinan, jotta ahmittavaa ei olisi paljon!
Muutama päivä sitten leivoin toisen kerran, ja taikina oli niin pieni, ettei siitä tullut kuin kaksi pikkuista leipää. Nuorin tytär oli pyytänyt, että säästäisin hänelle yhden leivän, mutta kun noista ei riittänyt, päätin tehdä saman tien samaan kulhoon uuden taikinan; olihan reunoilla vanhan taikinan jäänteitä kuin entisajan taikinakaukalossa! Uusi taikina lähtikin hapantumaan todella nopeasti, ja tein siitä hieman isomman. Eilen illalla taputtelin pellille neljä pienehköä leipää ja jätin ne yöksi (lämmittämättömään) sähkölieden uuniin nousemaan (vedoton paikka, eivätkä muurahaiset tai hedelmäkärpäset pääse leipien kimppuun!). Tänään iltapäivällä ne olivat todella hyvin nousseita, ja paistoin niitä puoli tuntia 200 asteessa. Huomaan, että ainakin meidän uunissa tuo 200 astetta (keittokirjan selvästi korkeammista lukemista poiketen) on oikein sopiva lämpö.
Kotona leivotun ruisleivän - riihiruisjauhoistakin leivottuna - kilohinta jää halvemmaksi kuin kaupan vastaavien leipien. Kaupasta saa samaan hintaan yleensä vain hiivalla nostatettuja, runsaasti vehnää sisältäviä "ruisleipiä". Minun täytyy taas vähitellen ruveta ajattelemaan enemmän ruoan hintaa, sillä syksyllä on opintorahalle putoaminen edessä... Perhe on syönyt kaupan leipää muun muassa siksi, että taikinan vaivaaminen ja sämpylöiden pyöritteleminen kipeyttää ranteeni eikä kukaan muu perheenjäsen ole halunnut ruveta hommaan. Olen nyt pari kertaa tehnyt kokeeksi sämpylä- tai hiivaleipätaikinan sähkövatkaimen taikinakoukuilla; olen jättänyt sen tavallista löysemmäksi, koska en ole uskaltanut panna vanhaa vatkainta liian koville, ja taputellut levyksi pellille. Kun se on noussut, olen painanut siihen veitsellä ristikon, niin että kypsinä "sämpylät" on saanut taitettua erilleen. Säästää aikaa ja rannetta! Ruisleivänkään teko ei paljon aikaa vaadi eikä kipeytä kättä. Kun kaupan leipiä on syöty pitkään, kotitekoinen leipä on lapsillekin vaihtelua - siihen aikaan, kun leivoin aina, he suorastaan kyllästyivät kotona leivottuun!