Patikointi ja muu retkeily

[rumaelsa]

Olen vuosia, jopa vuosikymmeniä, haaveillut pitkistä patikka- tai pyöräretkistä, kulkurielämästä... Nuorena pyöräilimme silloisen mieheni kanssa joka viikonloppu maaseudulle, ja kerran kiersimme Näsijärven yöpyen vain kerran matkalla - viimeksi mainittu retki oli kyllä aivan jaksamiseni ylärajalla, ja tässä iässä tyytyisin lyhyempiin päivämatkoihin! Lasten kanssa olen harrastanut retkeilyä lähialueella heidän voimiensa mukaan. Yöretkeä Seitsemisen kansallispuistoon on suunniteltu ainakin pari vuotta, ja huomenna on tarkoitus lähteä! Tapaamme siellä myös ystäväperheen, jonka nuorimmainen on vielä sen verran pieni, että he tekevät pienemmän lenkin.

Olen pyrkinyt vuosittain täydentämään retkeilyvarustustamme, mutta tänä kesänä täytyi ostaa kerralla kaksi kunnollista makuupussia ja yksi retkeilyalusta, jotta meillä kaikilla on yöpymistarvikkeet. Tyttärellä on teltta ja vanhemmalla pojalla laavuvaate, joiden suojiin toivottavasti mahdumme! Patikoimme näin aluksi vajaat kaksikymmentä kilometriä kahden päivän aikana; tarkoitus on harjoitella pitempiä retkiä varten ja kerätä kokemusta muun muassa varusteiden määrästä ja toimivuudesta.

[rumaelsa]

Patikoinnin kanssa on vähän kuin synnyttämisen: siitä haaveilee, mutta kun on keskellä itse tapahtumaa, alkaa miettiä, miksi oikeastaan sitä halusi! Jo tavaroita pakatessamme oli eripuraa; etenkin tytär oli sitä mieltä, että jokainen kantaa vain itse tarvitsemansa tavarat. Hankaluus on siinä, että esimerkiksi teltta ja eväät on yleensä retkellä tarkoitus jakaa useamman ihmisen kesken! Heti patikoinnin alettua nopeammat (kaksi nuorinta) jäkättivät meille hitaammille (minulle ja vanhemmalle pojalle), ja loppujen lopuksi kuljimme kumpanakin päivänä eri tahtia, jolloin edellä kiirehtineet puolestaan hermostuivat päätepisteessä odotteluun. Saavuttuamme yöpymispaikkaan riideltiin teltan pystyttämisestä - teltta on tyttären, ja hän motkotti koko ajan. Ystäväperheen poika valitti hyttysistä - joita muuten ensimmäisenä päivänä oli erittäin vähän - ja halusi vain pelata puhelimellaan, mistä meidän lapset naljailivat jatkuvasti. Aamulla nuorempi poika alkoi heti kysellä, koska lähdetään kotiin päin! Että sellaista ratkiriemukasta retkeilyä...

Pohdin vanhemmalle pojalle ääneen kysymystä, minkä takia tuollaisille reissuille ylipäänsä lähdetään. Kaivataan yksinkertaista elämää, jonka jälkeen kotiinpaluu on kuin tulisi taivaaseen? Tahdotaan koetella omia voimia ja selviytymistaitoja hankalissa oloissa, luonnon armoilla? Halutaan vain olla keskellä luontoa ja hiljaisuutta? Maisemista ei loppujen lopuksi ehdi kovin paljon nautiskella, kun hiki valuu silmiin, hyttysverkko peittää näkyvyyttä ja vähänkin pysähtyessään saa parven ötököitä kimppuunsa!

Kaikesta huolimatta rupesimme jo suunnittelemaan, että patikoisimme - vain minä ja vanhempi poika luultavasti! - ensi kesänä omalla paikkakunnalla; aivan läheltä menee ulkoilureitti, noin 25 kilometriä suuntaansa, jonka päätepisteessä on kota yöpymistä varten, joten telttaakaan ei tarvittaisi. Me muuten yövyimme pojan kanssa laavuvaatteen alla, "teltan" päissä olevat aukot harsolla suojattuina, mikä oli näin kuivana ja hyttysettömänä kesänä onnistunut ratkaisu; toisenlaisissa oloissa olisi tarvittu vähintään pohjamuovi.

Voisin myös joskus pyöräillä Seitsemiseen, kun Koveron kruununtorpalla on jokin perinnetapahtumapäivä, vaikkapa heinäntekoa. Pyöräilisin edellisenä päivänä, yöpyisin, osallistuisin tapahtumaan, yöpyisin vielä toisen yön ja polkisin sitten kotiin. Matkalla on sitä paitsi pari paikkaa, joihin haluaisin ehdottomasti poiketa (aviomiestä kun ei tahdo koskaan saada pysähtymään minnekään): Itä-Aureessa pikkuinen kyläkauppa ja Länsi-Aureessa kyläkahvila!

[rumaelsa]

Yksi hurja haaveeni on ollut kävellä tai pyöräillä TODELLA pitkiä matkoja, siis esimerkiksi Suomen päästä päähän tai jopa täältä Italiaan... Olen vuosien ajan suunnitellut pyöräilyä täältä lapsuudenkotiini. Matka on 150 kilometriä, joten matkalla olisi hyvä olla kaksi yöpymispaikkaa; nuorena olisin pyöräillyt sen kahdessakin päivässä, mutta jaksaminen ja pyöräilykunto eivät nykyään ole sitä tasoa - tosin säännöllisellä harjoittelulla saisi varmaan paljon aikaan! Juttelin näistä ajatuksista eräänä päivänä, ja kuopus kysyi, miksi tuollaisten haaveiden toteuttamisessa pitäisi edetä niin hitaasti; hänen mielestään voisin lähteä koska vain! Hän vakuutti, että "kyllä me täällä pärjätään". Ihana asenne!

[rumaelsa]

Säät ja muut olosuhteet eivät oikein ole suosineet, joten päädyimme vanhemman pojan kanssa toteuttamaan retkemme pyöräillen. Yövyimme siis viime yön isossa kodassa komean kallion laella; sitä ennen ihailimme maisemia uudesta näkötornista, söimme mustikoita enemmän kuin ikinä elämässämme ja minä kokeilin omatoimista kalliokiipeilyä, siis ilman mitään välineitä. Aamulla poimin vielä pienemmän juomapulloistamme täyteen mustikoita.

Kiipeilyn harrastaminenkin on yksi viime aikojen unelmistani! Varhaisnuorena ja teininä rakastin kiipeämisen jännitystä; kiipeilin esimerkiksi puihin ja rakennusten katoille. Nuorena aikuisena näin mieleenpainuvan dokumenttielokuvan vapaakiipeilijästä, joka kiipeili paljain varpain ja sormin - mieletöntä! Muutama kuukausi sitten alitajunnastani pompsahti sellainen hassu ajatus, että kipeä ranteeni viestii minun kaipaavan kiipeilyä, ja Italian vuoret kutsuvat , joten päätin retkellämme hieman harjoitella... Retkipaikkamme kallio oli osittain aivan pystysuoraa seinää, mutta yhdessä kohtaa oli sopivan haastava kiipeilyreitti, jota selvästi oli kokeillut moni muukin! Kalliokiipeily on innostavaa, vaatii täydellistä keskittymistä (se todella pakottaa olemaan LÄSNÄ) ja antaa upean voiman tunteen.

[rumaelsa]

Tämänhetkinen työpaikkani sijaitsee ison kallion huipulla, ja olen kiinnittänyt huomiota maantien puoleiseen, kiipeilemään houkuttelevaan seinämään... Töistä lähtiessäni olen aina liian väsynyt kiipeilläkseni, mutta tänä aamuna lähdin kotoa sen verran aikaisemmin, että ehdin edes hiukan kokeilla. Koska minulla oli reppu selässäni ja vain viisi tai kymmenen minuuttia ylimääräistä aikaa, en yrittänyt kallioseinää ylös, vaan kiipesin vain seinämien välistä jyrkkää rinnettä, jossa sai otetta kivistä, juurista ja varvuista.

Vajaat pari viikkoa sitten tapasin tanskalaisen Erik B. Jörgensenin (nimessä pitää olla tanskalainen ö), joka oli aloittamassa vaellusta pitkin Suomen itärajaa; kun hän saapuu retkensä päätteeksi Norjaan, hän on kuulemma ensimmäinen ihminen, joka on patikoinut Fennoskandian ympäri! Hän kertoo retkistään muun muassa verkkosivuillaan: https://komud.dk/. Tietysti minunkin vaelluhaaveeni saivat taas tuulta purjeisiin...