. Oma suosikkini on jo nimensäkin mukaisesti Tove Janssonin Kesäkirja, joka kertoo Sophia-tytön ja isoäidin kesästä saaressa. Kirja on minusta Janssonia parhaimmillaan: teksti on kevyttä ja kirkasta, kuin itsestään virtaavaa, mutta täynnä syvyyttä. Kirjan takakannessa sanotaan hyvin: "Ennen muuta se on kertomus vanhan naisen ja pienen tytön ystävyydestä. Heitä ympäröi se unelma kesästä joka tunnetaan vain täällä pohjolassa, unelma jota on niin vaikea vangita, että se pysyy aina voimakkaana."Toisen ihanuuden löysin viime kesänä, kun luin Astrid Lindgrenin Saariston lapset. Olen katsonut siitä tehtyä TV-sarjaakin, mutta kuten tavallista, pidän enemmän kirjasta, vaikka sarjakin on hyvä. Kirjassa kuvattu perheen lämpö on hurmaavaa. Tässä kirjassa myös aikuiset pääsevät isohkoon rooliin. Idyllissä on kiintoisia säröjä. Perheen äiti on kuollut kuopuksen syntyessä ja esikoistytär, alle kaksikymppinen Malin, on ottanut äidin roolin. Nykytodellisuudessa pidettäisiin todella paheksuttavana, että lapsi on se, joka perheessä laittaa ruoan, pyykkää ja osaa noin ylipäänsä hoitaa käytännön asiat. (Vaikkakin on siis jo nuori aikuinen, mutta on luultavasti hoitanut kotia jo kauan.) Ja siinä missä Katto-Kassisessa Kassinen on oikeastaan manipuloiva narsisti (mitä käsiteltiin vanhalla foorumilla) ja muissakin Lindgrenin kirjoissa on epämiellyttäviä henkilöitä, kuvataan kirjassa saaren valtiaaksi Pampula-tyttö, joka päättää siitä, kuka saa leikkiä kenenkin kanssa jne. Eikä kukaan siitä Pampulaa juuri ojenna.
Näitä kirjoja luen mieluiten laiturilla, vaikka järvi nyt ei ehkä aivan merta korvaa
.